KUVIOKELLUNTATA JIÄNPIÄLLÄ

Jos outta sattunna näkemää ku ihanat pienet karhunpoekapalleroiset riemuittee ja pyöriskellöö lumessa, niin satuinpas minäkii pyörähtelemmää, en niin riemastuksissan enkä lumessa, vuan pensa-aatomaatin tykönä rähmälläni. Olin mänössä aatoo tankkoomaan ja vetäsin ihten nuri liukkaalla pihalla ihan kunnolla.

Iso akka paksuissa talavikamppeissa, ehän minä piässy ylös sieltä muasta. Alon sitte huutoo ja huitoo poijalle, joka istu aatossa, et tulis nyt aattamaan äetpolosesa ylös, mutta eehä se mittään kuullu, ku ratio paahas, ihmettelj vuan et mihinkä se äet hävis.

Saen sitte pyörääteltyvä ihten sen verra aato ove vieree, et paeskasin käten sivuikkunaa niinku Titanikissa, siinä laevauppoomiselokuvassa, sillä erotuksella että elokuvassa käätettiin takaikkunata eekä minu aato ikkuna ollunnaa huurussa (jos satutta tietämmää mittee tarkotan). Ja siitä sitte ov aaki ja poekaa komentammaa aattamaa minut pystyyn. Tulhan se sit viimennii aattamaan. Onneks poeka pysy pystyssä ja sae kammettua äetmuorisa takas jalolleen.

Sillo ee naarattanu, mut vähä aeja piästä jo vähä, tae aeka paljonnii oikeestaan.

Siellä on huoltoaseman valavontakameroissa haaskoo kuvvoo muassa ympärpyörivästä akasta, joka huitoo ja huutaa. Vaekka ee kae se iän siinä kuulunna.

Annoin siittä sitte pallaatetta paikallise kaapan kassalla, joittenka vastuulla se pensa-aatomaatti olj, olivatto kovi huolissaa mahoinko lookata itteni. No, en lookanna, enempi taes sattuva sieluun, vähä aekoo.