Kylätoimiston blogin aloitti kevättalvella Pauliina. Uudistimme blogia ja teimme sille oman sivun, jonne pyrimme päivittämään kuulumisia ja ajatuksia niin Kylätoimiston työntekijöiden kuin asiakkaidenkin puolesta vastaisuudessa. Tervetuloa lukemaan!
Tällä kertaa kirjoittajan roolissa on Simo, uutena talossa ja myöhään keväällä aloittanut. Muutin Jyväskylään Keuruulta ja halusin aloittaa kuntouttavan työtoiminnan mitä pikimmin jotta työttömyys ei pitkittyisi. Kaikeksi onneksi pääsinkin mitä parhaimpaan yhteisöön, missä olen päässyt osalliseksi ennenkokemattoman lämpimästä ja mukaansatempaavasta ilmapiiristä. Jokainen päivä on erilainen, ja aina tulee uutta. Ihmisiä, kohtaamisia, tapahtumia. En parempaa paikkaa hevillä keksi, ja on etuoikeus olla osana sitä.
[Kirjoitettu COVID-19 pandemian alkuaikoina, Suomen ollessa karanteeni-olosuhteissa. Kylätoimisto oli suljettu, kuten moni muukin yhteiskunnallinen instanssi tuolloin, joten olimme siirtyneet pitämään yhteyttä internetin välityksellä toimivalle Discord-alustalle.]
—
Olin nukkunut huonosti koko viikonlopun. Itseasiassa olin nukkunut huonosti jo edellisen viikon puolestavälistä asti. Aamulla oli täysin antisosiaalinen olo, halusin vain käpertyä takaisin nukkumaan. Istuin television ääressä, kahvia ryystäen, ja katselin kellon vääjäämätöntä tikitystä kohti kello kymmentä. Olisi mentävä Discord-alustalle, yhteiseen aamupalaveriin, jossa jaettaisiin kuulumisia. En halunnut mennä, en halunnut puhua. Vaan oli pakko – ja hyvä niin.
Aiheena yhteisessä videokonferenssissa – jos sallitaan hienon termin käyttö yhteiselle palaverille missä kaikki näkevät toisensa omien videokameroidensa kautta – oli hyvinvointi ja siihen liittyvät teemat sekä ajatukset. Kun tuli oma vuoroni vastata kysymykseen ’Kuinka meni viikonloppu?’, vastasin että olen ollut väsynyt, ja että paremminkin olisi voinut mennä. En sen kummemmin selventänyt.
Etenimme asialistassa ja saavuimme ihmisen perustarpeita (kuten uni, ruoka, terveys, turvallisuus, jne.) käsittelevän tarvehierarkian kautta hyvinvoinnista keskustelua herättävään kuvaan. Eräs kohdista kyseisessä kuvassa oli tunteista puhuminen, ja se, onko ketään kelle ylipäätään puhua omista tunteistaan. En vielä tuossa hetkessä väsyneessä mielessäni osannut vetää yhtäläisyysmerkkiä tämän ja itseni välille, mutta jäin videopuhelun jälkeen miettimään asiaa.
Vetäjämme puhui siitä, kuinka hänen omat isovanhempansa olivat kokeneet 40-luvun sodan; kuinka moni tärkeä elementti tarvehierarkiassa oli järkkynyt, kuten turvallisuuden tunne. Hän oli aikoinaan huomannut, kuinka kuten niin monessa muussakin perheessä ja ylipäätään yhteiskunnassamme, moni kotiin jäänyt nainen oli joutunut pärjäämään yksin arjen keskellä. Apua ei voinut pyytää, koska sitä ei ollut kenelläkään antaa. Kaikkien oli pärjättävä yksin. Kun sota lopulta loppui, ja miehet sekä Lotat palasivat rintamalta, harvassa olivat ne, jotka eivät olleet täysin traumatisoituneita kokemastaan. Kokemukset olivat olleet niin kamalia, ettei niistä voinut puhua.
Yhteiskuntaamme jäi pidättyväinen puhumattomuuden kulttuuri. Tuon ajan lapset oppivat vanhemmiltaan sen, ettei kipeistä asioista voi puhua. Toki lapset aistivat ja tunsivat vanhempiaan painavat taakat, jännittyneisyyden tunteet ja pahan olon, mutta eivät nähneet sitä purettavan juuri mitenkään. Oli pakko pärjätä omillaan. Apua ei voinut pyytää koska sitä ei voinut saada; kaikki olivat samassa veneessä. Toisaalta 50-luvulla alkoi yhteiskunnan uudelleenrakentaminen toden teolla, ja se hitsasi ihmisiä yhteen. Suureen yhteiseen projektiin tarttuminen auttoi unohtamaan kipeät asiat mistä ei voinut puhua. Oli jotain mitä tehdä, ja mihin hukuttaa paha olo.
Puhumattomuus jäi koteihin, perheisiin. Näen sen omassanikin perheessäni, jossa olen kasvanut. Näin sen omassa mummolassani. Pahasta olosta kerrottiin mykkäkoulun avulla. Mykkäkoulun annettiin olla aikansa, eikä sen takana olevasta asiasta sen kummemmin puhuttu. Päivien jälkeen asia unohdettiin ja mentiin eteenpäin. Ennen kaikkea, näen sen merkin vielä itsessänikin. Aamulla oli paha olo: en halunnut puhua kenellekään, en halunnut nähdä ketään. Halusin pidättyä, olla puhumatta. Niin olin oppinut. Ja kuitenkin, kun näin kanssaihmisten hymyn, se tarttui. Oli helpompaa sanoa, että on ollut huono viikonloppu. Ja sen siliän tien, huonon viikonlopun viitta putosi harteiltani pois, ja hälveni tuhkana tuuleen. En selventänyt unettomiin öihin johtaneita syitä, mutta sain purettua sydäntäni tarpeeksi, että sinne mahtui myös apeuden lisäksi ilon siemen, joka jäikin sinne itämään.
Entäpä nyt? Nykypäivänä, koronaviruksen vaivaamassa maailmassa? Kaikilla ei ole suuria yhteisiä projekteja joihin tarttuminen saisi unohtamaan pahan olon ja kielteiset tunteet. Kaikilla ei ole sen puoleen kanssaihmisiä, joiden kanssa jakaisi murheensa. Varsinkin nyt, kun emme saa nähdä toisiamme, olemme enemmän eristyksissä kuin koskaan aiemmin, yksin kuten sota-aikana – on vain pärjättävä.
Tai ainakin niin olemme oppineet, mutta ihminen on erehtyväinen. Opetettu voi olla harhaoppia. Ei ole synti eikä häpeä sanoa ääneen, ”minun on paha olla”. Tai ”tämä tilanne ahdistaa”. Sen sijaan, se on vahvuutta, ja se on ylpeyden aihe. Siitä saa ja pitää olla ylpeä, että uskaltaa kertomaan omista kuulumisistaan. Nyky-yhteiskunnassa meillä on enemmän resursseja auttaa toisiamme, vaikka olemmekin samassa veneessä suuren ongelman edessä, aivan kuten kauan sitten sodan jälkeen. Ensimmäinen askel on aina vaikein, mutta sen jälkeinen voitonriemu on vaivan arvoista.
Muistan nuoruudessani erään iltapäiväisen kävelyn kotikuntani syrjäkylällä. Kävelin kylänraittia syrjemmälle ja törmäsin vanhempaan herrasmieheen touhuamassa puutarhansa reunamilla, tien vieressä. Jäimme juttelemaan, ja keskustelun tiimoilta jäi onkeeni miehen ilmoille heittämä viisaus: ”Elämässä voi tehdä valinnan. Voi katkeroitua, tai voi jalostua. Minä olen aina päättänyt jalostua”. Sanoisin että tämän suurempaa katastrofia emme ole vähään aikaan yhteiskuntana kohdanneet yhdessä, kuin koronaviruksen aiheuttaman kriisin. Ja tähän kriisiin, kuten moneen muuhunkin, pätee sama kysymys. Jalostummeko, vai katkeroidummeko? Vastaus ei vaadi kummoista mietintää. Jalostumme, minä sanon. Niin sanomme me kaikki.
Kuinka voimme siis jalostua? Oma jalostumiseni lähti masennuksen diagnoosin kautta. Olin lähellä reunaa, mutta sain pyydettyä apua. Myönsin itselleni, että en ole kunnossa. Tämän voi jokainen tehdä, vaikka olisi muuten terve, niin mielen kuin kehon puolesta. Jokainen voi myöntää itselleen, että on paha olla, ja voi myöntää, mistä se johtuu. Monelle, joille ahdistuksen aihe on yksinäisyys, olisi seuraava askel omassa tahdissaan lähteä vaikka ulos. Jo muiden näkeminen voi helpottaa.
Eräänä iltapäivänä aiemmin tänä keväänä kun olin tulossa pois kävelyltä, huomasin ylämäessä kotiinpäin kiivetessäni paistinpannun kävelytien reunassa. Vastaani käveli vanhempi nainen, joka huomasi myös tuon samaisen paistinpannun. Katseemme kohtasivat, ja aloimme rupatella siitä, miten niinkin hyvässä kunnossa oleva paistinpannu on päätynyt hylätyksi keskelle lähiön halkaisevaa kävelytietä. Juttelimme aikamme ja kävikin lopulta ilmi että olimme kumpikin asuneet aikaisemmin Korpilahdella. Löysimme lisää juteltavaa ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme turisseet jo vartin. Kun lopulta tiemme erosivat, oli paljon iloisempi mieli kuin lähtiessä – ei pelkästään lenkin takia, vaan siksi että sain jutella jonkun kanssa. En epäile hetkeäkään etteikö myös juttukaverini iltapäivä saanut parempaa väriä juttelumme tuloksena. Jälkeenpäin mietin sitäkin, että tarvitsemmeko me edes tekosyitä jutella toisillemme lenkkipolulla? Onhan paistinpannuillekin varmasti parempaa käyttöä, kuin olla tienposkilla keskustelua herättämässä.
Toisaalta mikäli lenkkeily ei tunnu omalta tai ei riitä hälventämään yksinäisyydentunnetta, on myös monenlaista vapaaehtoistoimintaa tai järjestöjä, joihin liittyä. Yhä enemmän on kohtaamispaikkoja, joihin voi tulla, joista Huhtasuon Keskus on yksi loistava esimerkki. Se on kuin olohuone, johon tulla, ja jossa tutustua uusiin ihmisiin. On siis tärkeää muistaa, että me emme ole yksin, vaikka siltä välillä tuntuukin. Sen tunteen purkamiseksi riittää jopa pelkkä hymy lenkkipolulla ohikulkevalle ihmiselle. Ja kuten pääministerimmekin on muistanut moneen otteeseen teroittaa: apua saa ja pitää aina pyytää. Se, jos mikä, on jalostumista.
